Uusi kausi Voice of Finlandia on alkanut ja vihdoin varmaan voin paljastaa, että hain kyseiselle kaudelle mukaan viime keväänä. Sain kutsun koelauluihin kesällä. Oli tosi hauskaa! Ja tietty vähän jännittävää. Mutta valitettavasti siitä eteenpäin TV:seen asti ei mun matka jatkunut. Tällä kertaa…
Mä oon laulanu varmaan aina. Kolmannella luokalla viimeistään säännöllisesti musiikkiluokan kuorossa. Äänialana altto ja se oli hauskaa. Paras tapa skipata muutama tylsä tunti myös yläasteella ja lukiossa, kun ilmoittautui kuoroon. Oon myös teini-ikäisenä haaveillut rokkitähteydestä, hieman salaa, koska olin tosi ujo. Muutamia kokeiluja sen suhteen olikin nuorena, mutta en tuntenut omaa ääntäni vielä tarpeeksi hyvin.
Oon ajatellut joskus, että naisen pitää laulaa korkealta ja heleästi. No mulla ei ole sellaista ääntä. Sellaista tyttömäistä ja kaunista ääntä. Vaan aika matala ääni, joka sointuu hyvin miesäänen kanssa yhteen.
Idolsia oon seuraillu alusta asti ja vähän pohti junnuna, että mitä jos itse menis sinne. Silloin kun Voice of Finland alkoi, niin en seurannut varmaan telkkarista mitään. Vasta edellisellä kaudella jäin jotenkin puolivälistä koukkuun. Ja ajatus hakemisesta alkoi vahvistua.
Laulaminen on todella mielenkiintoista. Siinä kuulee ihmisestä paljon kaikenlaista. Jotenkin tuntuu, että omat korvat on vasta auennut sille viime vuosina. Todella kiehtovaa, varsinkin jos kuulee, että ihminen on jotenkin auki ja ääni vain tulee niin helposti. Kaikkien äänet on niin uniikkeja.
Olenhan mä käynyt laulutunneilla vähän. Ensin Tampereella olin pedioppilaana klassiessa laulussa. Suoritin mä yhden tutkinnonkin, mut ne koko ajan leipoi musta sopraanoa, mikä oli mulle identiteettikriisi vuosien kuoroalttolaulun jälkeen. Oli ees mezzosoprano, mut ei. No, ihan hauskahan se on tietää, että jos oikein treenaa niin g3 tais olla se korkein, mitä sieltä kilahti.
Tallinnassa halusin sivuaineeksi pop-jazz-laulun. Mulla oli aivan ihana opettaja. Se päätti, että me puhutaan viroa tunneilla ja varmaan siksi opin sen kielen sujuvasti. Ja aina se keksi jotain uusia biisejä, joista mulla ei ollut tietoakaan. Ja mä löysin mun rouhean rintaääneen ja itsevarmuutta ja paljon uutta tyyliä. Muistan, että olin todella epävarma alkuun kaikesta, mutta nyt laulan vaan.
Tallinnassa löysin myös kitaristikaverin, joka säesti mua ja mä lauloin. Harmi, että en oo löytänyt sen jälkeen soittokaveria. No, pitäis myös välillä etsiä. Mutta itsekseni välillä iskee lauluinto ja hoilaan kotona kaikkia lempibiisejä. Kissa-parka. Automatkoilla on vakio, että kun radiosta tulee tuttu biisi, niin alan laulaa. Tai no joskus laulan vaikka en osais sanoja, mut se on yleensä pitkän matkalla, kun alkaa jo tulla levottomaksi.
Ihanaa oli myös löytää karaoke-ystävä Aino. Nyt ei vaan olla taas päästy pitkään aikaan yhdessä laulamaan.
Edelliskauden Voicessa mun suosikki ei voittanut. Se myös vahvisti, että siinä kisassa on paljon tuurista kiinni, miten käy, eikä se kerro miten hyvä tai huono laulaja on. Ja onahn aika monta esimerkkiä niistä, kun kisojen ”häviäjät” on nykyään menestyneitä artisteja. Siksi mulle tuli entistä kovemmin fiilis, et nyt mä haen. Opintovapaa oli alkamassa ja yli vuoden mittainen tilaisuus sitoutua. En ole tietty kysynyt, mutta oletan, että töistä on ehkä haastavaa saada vapaata tällaiseen harrastukseen.
Harmitti, kun en päässyt jatkoon. Toisaalta ajattelin, että ehkä se ei ollu mulle mitenkään niin iso juttu, kuin monelle muulle tuntuu olevan. Musta olis vaan tosi hauskaa päästä esiintymään laulaen. Ja vielä jos joku haluais kuunnella ja tykkäis siitä.
Ensin ajattelin, että se oli nyt sitten siinä, vaikka viestissä kannustettiin hakemaan uudelleen. Sillä hetkellä tuntui, että se tuli nyt kokeiltua jo.
Mutta nyt kun Ääni ratkaisee- jaksot vihdoin alkoivat, jokin kumma houkutus sieltä taas kuiskii. Ehkä menen taas muutamalle laulutunnille niin pääsen ainakin tuulettamaan tätä kotona kertyvää hiljaisuutta.
Ja kenties, joku kerta, kun se tuntuu oikealta, päätän hakea.
HeliPauliina 